Muinaistutkija 4/2005: Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. Osa I: Maarian Kärsämäki ja Itämeren maailma.
Ruotsalaisesta näkökulmasta katsottuna asehautausten lukumäärä on suomalaisissa Kärsämäki-tyypin haudoissa hyvin suuri. Yhdestäkään Ruotsin kohteesta ei tunneta yhtä suurta määrää B-periodin asehautoja kuin Kärsämäestä (13 kpl). Ruotsissa suurin keskittymä on Alvastran Smörkullen, jossa asehautoja on kymmenen. Useimmissa tapauksissa näyttää siltä, että yhdestä ruotsalaisesta kalmistosta löytyy vain pari vanhemman roomalaisajan asehautaa - ilmeisesti yksi hauta sukupolvea kohti. Ruotsista katsottunn myös Laitilan Sonkkila olisi huomattava löytökeskittymä. Hiljaista kauhua säteilevien aselöytöjen lukumäärä johdattaa mieleen sponttaanin kysymyksen: minä Varsinais-Suomen asukkaita riivasi?
Kärsämäenkalmiston asehautausten suuri määrä johtuu tosin osittain siitä, että kolme hautaa sislsi aseistusta vain yhden keihäänkärjen edestä; yhdessä oli keihäspari, mutta ei muita aseita. Yksi hauta sisälsi puolestaan vain miekantupen heloja. Itä-Skandinaavisisa kalmistoissa yhden keihäänkärjen hautauksia ei B-periodilla juurikaan esiinny. Sikäläisissä hautauksissa oli yleensä täydellisempi aseistus: kilven metalliosia, keihäänkärki tai useampia, ja varsinkin Itä-Gotanmaalla myös miekka, joka useimmiten on yksiteräinen. Yhden keihäänkärjen hautaukset tosin olivat Mälarjärven alueella yleisiä nuoremmalla esiroomalaisella rautakaudella. Mutta Kärsämäessäkin oli kaikesta huolimatta seitsemän kilvenkupuran ja keihäänkärjen sisältävää hautaa, joista kahdessa oli myös miekka ja yhdessä "pugio" eli "legioonalaistikari". Kolmannesta miekkahaudasta puuttui kilvenkupura. Laitilan Sonkkilassa taas löytyi vain yksi yhden keihäänkärjen hautaus: neljässä muussa asehaudassa oli täydellisempi varustus. Saramäen kolmesta tunnetusta haudasta kaksi oli miekkahautoja.
(sivu 44)
Kärsämäen tyypin naisenhaudoissa esiintyvät rannerenkaat ovat skandinaavisille alueille vieraita itäbalttilaisia, lähinnä tarhakalmistoalueelle viittaavia tyyppejä. Uurnahautauksien karkea , naarmupintainen keramiikka yhdistää sekin kalmiston paikalliseen ja itä-balttilaiseen perinteeseen..
(Oma huomautus: Suomessa itä-balttilaistyypiset pronssikorut muodissa tähän aikaan.)
Näillä perustein Salo totesi, että Kärsämäen kalmistoon haudatut naiset ovat suomalaista alkuperää, "suomalaisia". (Salon mukaan) naiset olivat lähtöisin Varsinais-Suomen kantaväestöstä, joka eli jatkuvasti germaanis-skandinaavisten maahanmuuttajien rinnalla, mutta (kantaväestö) noudatti esineetöntä hautausta eikä siten erotu arkeologisessa aineistossa.
Sanna Pihlman päätyi kuitenkin hieman toisenlaisiin tulkintoihin. "Vanhempi roomalaisaika oli Suomen rannikolla kulttuurin murroskautta, jolle on ominaista metalli-esineistön lisääntyminen ja monipuolistuminen haudoissa ja näin ollen luultavasti vaurastuminen. Tämä liittyy kaupankäynnin ja pitkänmatkanyhteyksien vilkastumiseen. ... "Germaaniset" aseet levisivät ehkä kansainvälisemmän järjestelmän välityksellä kuin korut.
(sivu 46)
(Oma mielipiteeni: roomalaisen rautakauden jälkeenhän Suomessa on merovingiaikana aseissa nähtävissä saksilainen miekkamalli, jota Suomessa valmistetaan kotitekoisesti, keihäissä taas esiintyy suosittu frankkilaisen esikuvan mukaan kehitetty "ango", joka leviää hämäläisistä asepajoista Balttianmaihin, Puolaan, Karjalaan.. löytyypä niitä Gotlannistakin ja jäämeren rannalta. Viikinkikaudella aseet tulevat pääosin saksalaisista "asetehtaista", suurilta miekanvalmistajilta, koko Pohjois-Eurooppaan. Asekauppa ja mallien leviäminen on aina ollut kansainvälistä, myös Suomeen. Olen taipuvainen tässä enemmän Pihlmannin kuin Salon kannalle: germaaniset aseet eivät tarkoita välttämättä maahanmuuttoa, vaan kauppaa ja "muotia".)
On hauska panna merkille että Kärsämäen rautamiehet eivät nähtävästi olleet aivan turjakkeita. Neljästä Kärsämäen asehaudasta löytyi kampa, yhdestä partaveitseksi tulkisttu kuunsirpin mutoinen pikkuveitsi ja keritsimet, joilla leikattiin ehkä tukkaa. Tällaisia löytöjä tunnetaan myös Laitilan ja Sonkkilan asehautauksista. Niitä esiintyy jonkin verran myös Ruotsin ja Tanskan alueiden asehautauksissa. Sarvesta tehtyjä kampoja tunnetaan myös kuuluisista Tanskan "sotasaalisuhreista", roomalaiseen rautakauteen ja kansainvaellusaikaan sijoittuvista suolöydöistä. Kuuluiko suuren soturin olemukseen kalisevien aseiden ohella myös kauniiksi leikattu tukka ja parta? Havainto vihjaa kehon muokkaamisen merkitykseen identiteetti- ja statuskonstruktioissa.
Hautalöytöjen perusteella korut eivät kuitenkaan kuuluneet Kärsämäen yhteisössä maskuliiniseen kauneuden piiriin: asehaudoissa ei esiinny edes viitansolkia. Salo onkin tulkinnut kaikki solkia tai koruja sisältäneet haudat nisten haudoiksi.
(sivu 54)
Käänteinen ilmiö löytyy Laitilan Savemäen kalmistosta, joka Salo lukee Koskenhaan tyyppiin. Täällä väkäkeihäänkärjen sisältävä palokuoppa määriteltiin osteologisesti naisenhaudaksi. Tällekkin tapaukselle tunnetaan pari vastinetta Ruotsin puolelta.
(sivu 55)
Roomalaisella rautakaudella pohjoisessa Varsinais-Suomessa oli syystä tai toisesta tilaaja tarvetta useille eri "kalmistodiskursseille", joita toistensa naapureina elävät ihmisryhmät pitivät yllä tai omaksuivat. Otaksuttavasti nämä ilmiöt joillakin tapaa liittyivät vilkastuneeseen liikehdintään ja tavaranvaihtoon alueella. Erilaisten traditioiden merentakainen alkuperä voi aivan hyvin viitata maahanmuuttajaryhmiin. Pelkästään arkeologisen aineiston kannalta katsottuna kyse voi silti olla myös uusien identiteettien (ja ehkä alkuperämyyttien) omaksumista paikallisten ihmisryhmien keskuuteen. Ajatusten liikkuminen kuitenkin edellyttää ihmisten liikkumista ja päinvastoin. Järkevintä onkin ehkä olettaa, että puheenaolevaan ilmiöön liittyi sekä maahanmuuttoa että ideologian, uskomusjärjestelmien identiteetin muutoksia paikallista alkuperää olevien ryhmien ja yksilöiden keskuudessa.
(sivut 55, 56)
Sekä Kivikosken, Salon että Luodon teksteistä löytyy yksi tärkeä ja yhteinen: voimaks veikseliläinen Wielbarkin kulttuurin alueelta lähtevä vaikutus vanhemman roomalaisajan Etelä-Suomessa ja muualla Itämeren piirissä. Vaikka Salo ei uskokkaan veikseliläiseen migraatioon, hänkin korostaa Veikselin suulta lähtevän kauppareitin tai ehkä pikemminkin tavaranvaihtoverkoston suurta merkitystä Lounais-Suomen roomalaisaikaiselle asutukselle. Kyseessä oli tietenkin "meripihkatie" (nimi viittaa tietenkin Itämeren kaakkoisrannikon meripihka-alueeseen), jotka yhdisti Itämeren piirin Tonavan alueen roomalaisiin provinsseihin ja edelleen Adrianmeren pohjukkaan. Tässä yhteydessä arkeologit muistavat yleensä mainita Publius Quintus Tacituksen antaman tiedon pohjoisen "tuntemattomalta mereltä" tuoduista turkiksista. Tulkinnat viittaavat siis vahvasti tavaroiden, ihmisten ja ideoiden liikkumiseen, kulttuurisiin innovaatioihin, verkostumiseen, konfliteihin, hallintaan ja vastarintaan.
(sivu 5
Roomalaisia tuontiesineitä (pronssi- ja lasiastioita, rahoja, koruja, aseita jne.) tunnetaan suuria määriä sekä Skandinaviassa että balttilaisalueen eteläosissa, varsinkin Dolikeim-Kovrovon kulttuurin alueella. Bornholmin ja Gotlannin saarten, Manner-Ruotsin itäosien sekä balttilaisalueen roomalaisimportit saapuvat suurelta osin Veikselin meripihkatien ja siten Wielbarkin kulttuurialueen kautta. Pohjoisempana kuten Suomessa ja Eestissä roomalaisesineiden määrä on em. keskusalueisiin verrattuna minimaalinen. Ulf Näsman onkin arvioinut että täkäläisillä väestöillä oli omat tavaranvaihtoverkostonsa , jotka kytkeytyivät roomalaistuonnin piiriin vain satunnaisesti.
(sivut 57,5
Itä-Götanmaalla, joka sekin tavallisesti luetaan Ruotsin rautakautisten ja Varhaishistoriallisten keskusalueiden joukkoon, oli ainakin vielä 1980-luvun lopulla, vanhemmalle roomalaisajalle ajoittuvien pronssiastioiden lukumäärä pyöreä nolla. Yksi tyypittelemätön roomalainen lasiastia Itä-Götanmaalta tosin tunnetaan. Oliko kalmistoistaan ja varsinkin asehaudoistaan ja miekoistaan kuulu Itä-Gotanmaa jäänyt B-periodilla roomalaisen tavaranvaihdannan suhteen aivan paitsioon, vai tuottaako esinemäärän lukumäärään tuijottaminen harhaanjohtavan kuvan - löytöjen määräähän ei aivan suoraan voi peilata esineiden saatavuutta tai yleisyyttä eri alueilla. Jonkinlaiseen systemaattisuuteen saattaa kuitenkin viitata se, että Manner-Ruotsissa roomalaiset astialöydöt keskittyvät asehautauksiin vain niillä alueilla, joilla tällaisten löytöjen määrä on verraten vähäinen. Sonkkilan löydön puolesta myös Varsianais-Suomi sopii tähän kuvioon.
Wielbarkin kulttuurin piiristä ja Itä-Balttiasta saapui pronssikoruja, aseita levisi Suomeen kaiketi myös skandinaavisten verkostojen välityksellä. Syystä tai toisesta Suomen alueen asukkaat tunsivat tarvetta ja halua saada haltuunsa vierasta tekoa olevia metalliesineitä.
(sivu 5
Elina Salonrannan mukaan Kärsämäen lähiympäristö on rautakautiselle kalmistolle epätyypillinen: maaperä oli etupäässä hiekkaa, eikä varhaiskantaisen viljelyn suosimaa hienojakoisempaa maata. Tämäkin ehkä tukee oletusta kalmistoa käyttäneen populaation suuntautumisesta pikemminkin merellisiin kontakteihin ja tavaranvaihdantaan kuin viljelyyn.
Toisaalta roomalaisen rautakauden konteksteihin on vaikea kuvitella tämänkokoista ihmisryhmää, joka olisi keskittynyt vain tavaranvaihdantaan tai muihin yhteisön ulkopuolelle suuntautuviin aktiviteetteihin niin voimakkaasti, että ravinnontuotanto olisi jäänyt sen kohdalla aivan toissijaiseksi toiminnaksi.
(sivu 59)
Joidenkin esinetyyppien levinnät osoittavat, että Veikselin alueen (Wielbarkin kulttuurin) ja Lounais-Suomen välillä oli suoriakin yhteyksiä.
(sivu 60)
Unto Salo on kirjoittanut kulttuurikontaktien dualismista, jota vanhemman roomalaisen rautakauden kalmistot Suomen rannikkoalueilla heijastivat. Veikseliläisiin, skandinaavisiin ja keski-eurooppalaisiin (jos niin halutaan sanoa, "germaanisiin") kontakteihin liittyvät esinelöydöt keskittyivät voimakkasti Kärsämäen tyypin kalmistoihin Varsinais-Suomessa. Vastaavasti tarhakalmistoalueelle tai muualle Itä-Balttiaan viittaavat löydöt keskittyvät yhtä selkeästi Uudenmaan sekä Kokemäenjoen suuralueen kalmistoihin. Kulttuuriraja ei tietenkään ollut ehdoton kumpaankaan suuntaan - tämän osoittavat myös Kärsämäen naishaudat (oma huomautus: joiden korusto on itä-balttilaistyyppistä). Asehautauksissa tämä ilmenee Salon määrittelemässä "germaanisessa" aseistuksessa (täydellisenä miekan, kilvekupuran ja keihäänkärjen yhdistelmä), joka eroaa tarhakalmistojen "suomalais-balttilaisesta" aseistuksesta (täydellisenä keihäänkärjen ja onsikirveen yhdistelmä).
Esinekulttuurin ero heijasteli rannikkoyhteisöjen kiinnittymistä eri suunnilla toimiviin tavaranvaihtoverkostoihin, joiden puitteissa luultavasti siirtyi myös ihmisiä.
(sivu 61)